Tink-A-Tink-A-Too

Kutsumanimi: Tinka
Rekisterinumero: ei rekisterissä
Syntymäaika ja ikä: 27.2.2009, 8-vuotias
Rotu: shetlanninponi
Sukupuoli: tamma
Kasvattaja: Abby E. Grant, Iso-Britannia
Omistaja: Blanid
Maahantuoja: Fay
Hoitaja: Bobi, hoitopäiväkirja
Säkäkorkeus: 103cm
Väri: tummanpunarautias
Koulutustaso: Ko HeB, Re 50cm, Va Noviisi

Täyttänyt 4 vuotta 27.6.2009.

Tinka on poni, jonka koko persoonallisuuden voi melko lailla kiteyttää yhteen adjektiiviin: laiska. Se ei innostu riehumaan edes keväisestä laitumelle laskusta, vaan jää portin juureen kököttämään iskostaen kavionsa maahan ja turpansa ruohoon muiden ponien juostessa sinne tänne ja ympäriinsä. Ponilla onkin taipumus lihoa sangen helposti. Jotain hyötyä laiskuudesta laitumella olon suhteen kuitenkin on; Tinka ei nimittäin viitsi vaivautua juoksemaan karkuun, kun sitä tullaan ruohokeitaalta hakemaan.

Hoidettaessa Tinkan laiskuus näkyy uneliaisuutena. Se nuokkuu pää painuksissa naruissa roikkuen tallin käytävällä hoitotoimenpiteiden ajan tekipä sille mitä hyvänsä miten kauan hyvänsä. Kengittäjän kanssa ongelmana on joskus se, että Tinka laiskuuttaan nojailee kengittäjään koko massavalla shettisrungollaan, mutta ainakin se seisoo paikallaan koko kengityksen ajan. Rapsutuksista Tinka pitää, ja niiden vuoksi se saattaa jopa venyttää kaulaansa tai hamuta turvallaan lähintä esinettä.

Kenties ainoa asia, joka Tinkaan saa automaattisesti eloa, on kärryajelu. Vaikkei tamman vauhti mihinkään ennätyksiin yltäisikään, se liikkuu kärryjen edessä yllättävän reippaasti ja on äärimmäisen herkkä, ketterä ja tarkka ajaa. Ratsastessa Tinkan kanssa sen sijaan saa tehdä hieman enemmän töitä, jotta se liikkuisi siedettävästi eteenpäin. Omiaan tamma ei ratsastaessakaan haahuile, se ei vain aina yksinkertaisesti jaksa liikkua eteenpäin, mikäli sitä ei erikseen niin pyydetä tekemään.

Sukutaulu

Kuvagalleria

Päiväkirja

15.1.2010, Bobi

Astuin ulos autosta ja otin reppuni takapenkiltä. Vilkutin autonratissa istuvalle isälle, kun tämä kaasutteli pois. Jäin seisomaan lumen peittämään tallipihaan. Katselin nopeasti ympärilleni ja huomasin Tinkan seisomassa eräässä tarhassa, jossa lumi ulottui ponin karvaiseen vatsaan asti. Loimikin oli ihan vinksallaan. Lähdin reppu selässä kävelemään kohti pikkuponin tarhaa, sillä päätin tutustua siihen hieman tarkemmin ennen kuin ottaisin sen sisälle hoidettavaksi. Lumi narskui kenkien alla, tarpoessani paksussa hangessa. Tunnelma oli lähes samanlainen kuin saduissa, tosin minua hermostutti ainakin kolme kertaa enemmin. Tuntui siltä kuin olisin koko ajan tekemässä jotain kiellettyä.

- Heippa Tinka, puhelin tammalle ja kyykistäydyin maahan rapsuttamaan sitä kaulasta. Tinka ei näyttänyt välittävän minusta tuon taivaallista. Aluksi se höristi korviaan namien toivossa, mutta huomattuaan, ettei namia herunut, se mielenosoituksellisesti käänsi korvansa taaksepäin ja tuntui ajattelevan: Taas noita penskoja tunkemassa käsiään joka välistä.
- Hei! Sinä taidat olla Bobi, kuului reipas ja iloinen ääni takaani. Hätkähdin ja käännyin niin nopeasti, että huomasin hengittäväni suoraan iloisen naishenkilön naamalle.
- Öö, moi. Mä tulin vaan moikkaamaan Tinkaa kun näin sen täällä tarhassa... sanoin hitaasti ja vilkaisin mulkoilevaa poninpalleroa.
- Tosi kiva kun viitsit tulla! Kuule, haluatko ensin kierroksen tallin ympäri vai luuletko osaavasi homman?
- Kyllä mä lukemani perusteella osaan täällä varmaan suunnistaa, sanoin hieman epäröiden.
- Kuule, jos sulla ei ole kauheasti kiirettä, voisit ottaa vaikkapa Tinkan sisälle harjattavaksi, sanoi Veera. - Sillä ei ole ollut kauheasti näitä hoitajia aikaisemmin, mutta uskon että pääset vielä hyvin alkuun.
- Juu, kyllä mulla sen verran aikaa on, vastasin hymyillen. - Ajattelin vain harjata Tinkaa näin aluksi, ottaa varman päälle, tiedäthän.
- Tottakai, tottakai. Ainiin! Unohdin ihan esitellä itseni, olen Veera, nainen sanoi nauraen ja katosi jonnekin päin tallipihaa. Kyllähän minä tiesin, että nainen oli Veera, tallin nettisivuilta olin saanut paljon tietoa Rhosgobelista ja sen henkilökunnasta.

Siivosin innolla Tinkan karsinaa, joka oli melko siistin oloinen. Hyräilin samalla jotain Nrj:llä paljon soitettua hittibiisiä ja nautin kiristyvästä pakkasesta. Odotin kesää, mutta tavallaan pidin talvestakin. Ainakaan silloin ei ollut mitään ällöjä ötököitä pyörimässä.
- No mutta hei! kuului pirteä ja iloinen ääni käytävältä.
- Moi, sanoin hämmentyneenä nähdessäni tervehtijän olevan pikkutyttö.
- Mä olen Vilja, tyttö sanoi lyhyesti ja ytimekkäästi.
- Bobi, sanoin ja ojensin käteni karsinanoven yli.
- Mikäs nimi semmonen on? Vilja kysyi hieman hämmästellen.
- Ääh, lempinimi vain, sanoin naurahtaen.
- Sä hoidatkin sitten Tinkaa?
- Tota joo... Sitähän mä nykyään kaitsen, sanon ja jatkoin karsinan siivousta. Vilja jäi seurakseni kertomaan tietoa tallista, eikä puheensorinalle meinannut tulla loppua. En kuitenkaan kehdannut keskeyttää tytön iloista selitystä.

Siivottuani karsinan, nappasin käteeni Tinkan riimunnarun ja lähdin hakemaan pikkutammaa yhdessä Viljan kanssa, joka välttämättä halusi tulla mukaani. Kesken matkan tyttö kuitenkin katosi, kertoi menevänsä ratsastamaan jotain ponia. Hymähdin pienesti. Saavuttuani tarhoille jo toista kertaa tänään, otin Tinkan kiinni. Shetlanninponi ei edes yrittänyt karata, melkeinpä toisinpäin. Tuntui kuin sen kaviot olisivat juuttuneet lumihankeen.
- Tules nyt ponski, sanoin ja läpsäytin tammaa takapuolelle.

Vein uuden ystäväni karsinaan ja hain sen harjat. Olin päättänyt tutustua Tinkaan kunnolla, sillä pikkuinen tuntui olevan juuri minun temperamenttiseen luonteeseeni täysi vastakohta. Tavallaan olin kyllä rauhallinenkin. Ja temperamenttinen.

Jynssätessäni Tinkaa, huomasin että se tavallaan tykkäsi huomiosta. Ei tamma sitä selkeästi näyttänyt, mutta kuitenkin korvat lepäsivät sivulla ja pullea vartalo nojasi reiteeni. Puhdistin kaviot, harjasin pään sekä selvitin Tinkan harjan. Kaiken ajan tamma näytti nukkuvan ja nojaili minuun rauhallisesti. Olin saanut jotenkin paksun talvikarvan ojennukseen ja tyytyväisenä lopputulokseen soitin isän hakemaan. Moikkasin Viljalle hänen taluttaessa ponia ohittaessaan minut ja tyttö hymyili edelleen pirteästi. Miten noin pirteitä ihmisiä on olemassa? kysyin itseltäni.

Tämä hevonen on virtuaalihevonen.