Unholan Illusia

Kutsumanimi: Nasu
Rekisterinumero: VH-39810
Syntymäaika ja ikä: 22.11.2007, 11-vuotias
Rotu: suomenhevonen
Sukupuoli: tamma
Kasvattaja: Veera, Unhola
Omistaja: Veera
Hoitaja: Inka, hoitopäiväkirja
Säkäkorkeus: 145cm
Väri: punarautias
Koulutustaso: Ko VaB, Re 100cm

Emänsä hyvän ruokahalun perinyt Nasu oli varsana varsin arka tapaus. Vieraita ihmisiä se ei mielellään päästänyt lähelleen saatika antanut heidän koskea itseään. Arkuudestaan huolimatta tamma oli melko helppo kasvatettava ja opetettava, sillä se ei juurikaan kuluttanut energiaansa kokeilemalla rajojaan. Jos Nasu jonkin varsamaisen tempun keksikin, uskoi se aina helposti ensimmäisellä komennuksella.

Määrätietoisen ja rauhallisen käsittelyn sekä iän ja kokemuksen myötä Nasusta kasvoi varmempi, ja se päästää vieraan ihmisen entistä helpommin lähelleen. Vaatii kuitenkin aikaa ja runsaasti kärsivällisyyttä tutustua tammaan kunnolla. Nasun kanssa ei saa hätiköidä, hermoilla tai toimia epäjohdonmukaisesti, sillä se helposti stressaa näistä asioista, ja tällöin yhteistyö tamman kanssa ei toimi.

Mikäli Nasu säikähtää tai jostakin syystä hermoilee, sille ei missään nimessä pidä suuttua, sillä tällöin tamman jännityslukemat vain nousevat. Kun käsittelijä tai ratsastaja itse on rauhallinen ja suhtautuu hermoilun kohteeseen, oli se sitten miten kumma tahansa, kuin se olisi täysin arkipäiväinen asia, rauhoittuu Nasukin useimmiten nopeasti. Uudet asiat esimerkiksi maastossa saattavat olla tällaisia säikähdyksen kohteita, mutta kun se raidallinen roskapönttökin on kerran nähty ja todettu, ettei se välttämättä ainakaan ihan joka kerta tarraudukaan niskaan, voidaan seuraavilla kerroilla samaisen pöntön ohi kulkea aivan huoletta.

Nasu saattaa ratsastaessa toisinaan harrastaa kentän laidalla majailevien puiden ja kivien tuijottelua, mutta kunhan sen saa keskittymään työntekoon, unohtuvat mahdollisesti näiden luontokappaleiden takana lymyilevät vaarallisuudet äkkiä. Mikäli Nasu ei lainkaan keskity, se vain kipittää kovaa vauhtia jännittyneenä, jolloin mikään ei oikein suju. Keskittyessään Nasu on mainio kouluratsu, sillä se toimii hyvin pienillä avuilla. Tämä tekee toisaalta ratsastamisesta melko haasteellista, sillä apujen on oltava selkeitä ja oikeita ja on varottava ristiriitaisten pyyntöjen antamista. Toisaalta taas Nasu on juuri tästä syytä erinomainen hevonen opettamaan esimerkiksi istunnan ja katseen merkitystä.

Esteilläkään Nasu ei ole yhtään pöllömpi, vaikka sitä toisinaan saattavat kummastuttaa kilparadoilla majailevat erikoisesteet. Olisikin mainiota, mikäli sen pääsisi tutustuttamaan näihin esteisiin ennen radan ratsastusta. Aina tämä ei ole mahdollista, ja silloin tamma saattaa joko kiemurrella esteelle ja hypätä runsaalla ilmavaralla mitä merkillisimmän loikan tai ratsastajan epäröidessä kieltäytyä. Kieltotilanteessa raipalla mäiskimisestä on enemmän haittaa kuin hyötyä, sillä Nasu ei jätä esteitä ylittämättä ilkeyttään.

Kärsivällisyys ja työnteko Nasun kanssa palkitaan. Se ei kenties kiinny helposti, mutta kun se niin tekee, saa tämän luottamuksen kohde nauttia sievästä tervehdyshörinästä tallille tullessaan, hellistä turvalla tönimisistä sekä rennosta, rauhallisesta ja jokaista pyyntöä kunnioittavasta hevosesta.

Sukutaulu ja jälkeläiset

24.8.2009 t. Unholan Ilona (i. Sannin Joikuri), om. Koistila

Sukuselvitys

Nasun isänisä Kaan Tietävä on 146 cm korkea tummanpunaruunikko suomenpienhevosori, joka on asustanut kasvattajallaan, ikivanhalla raviukko Kauko Kaarilalla, syntymästään aina tähän päivään asti. Nuorikkona orilla oli tapana kokeilla rajojaan ahkerasti, ja näin Kaarila joutui useaan otteeseen näyttämään sille kaapin paikan. Orilaitumella vietetyt kesät, pahimman uhmaiän ohitus ja runsas käsittely saivat Kaan Tietävän kuitenkin nöyrtymään ja viisastumaan, ja loppujen lopuksi se kiintyi melko lailla omistajaansa - ja omistaja tähän.

Kaan Tietävä oli energisestä ja villihköstä luonteestaan huolimatta nopeasti oppiva hevonen, jonka ajolle opetus sujui melko sutjakasti. Ori totutettiin myös satulaan, ja sille opetettiin ratsastuksen perusasiat, jotta treenaukseen saataisiin monipuolisuutta selästä käsin tehdyillä lenkeillä. Kolmivuotiskesänään Kaan Tietävä juoksi koelähtönsä hyväksytysti. Tämän jälkeen se juoksi tasaiseen tahtiin kohtalaisia aikoja usean vuoden ajan. Nopeudessa Kaan Tietävän ei suinkaan ollut voittamaton, mutta se ei koskaan ollut oikukas tai epävarma, ja se laukkasi kärryjen edessä äärimmäisen harvoin.

140 cm korkea suomenpienhevostamma Helmiira oli keskinkertainen ravuri, joka raviuraansa merkittävämmin elätti itsensä olemalla mukava ja kiltti kaikkien rakastama perhehevonen. Radalla tamma oli toisinaan hieman arvaamaton ja se laukkasi helposti, mistä johtuvat monet hylkäykset sen uralla. Vaikkei Helmiira juoksijana loistanutkaan, Mikkolat, sen omistajat, eivät siitä raaskineet luopua, vaan päättivät kouluttaa tammasta ratsun; olihan se kuitenkin sopivan pienikokoinen ja luonteeltaan erinomainen heidän ratsastajanuraansa aloittelevalle tyttärelleen.

Helmiiran koulutustaso ylsi tasolle Helppo B, ja se hyppäsi metrin korkuisia esteitä jokseenkin sulavasti. Sen pidemmälle tammaa ei yritettykään kouluttaa, sillä Mikkolan perhe ei kokenut tätä tarpeelliseksi. Helmiiralla käytiin pari kertaa harrastusmielessä pienissä seura- ja aluekisoissa sekä match show'ssa, jossa se kerran ylsi sijalle BIS4 voittaen valtaisan säkin porkkanoita sekä pienen rahasumman. Tämän suurempiin mittakaavoihin Helmiiran näyttely- ja kilpaura ei sitten venynytkään.

16-vuotiaan Helmiira kantakirjattiin pienhevossuunnalle ratsastettavuuskokeella, ja se sai rakenteestaan 39 pistettä. Helmiira kantakirjattiin toisella palkinnolla, ja tästä tyytyväinen omistajajoukko päätti pistää toimeksi jo jonkin aikaa suunnitteilla olleen varsan teettämisen tammalla. Se saikin loppujen lopuksi elämänsä aikana kolme varsaa, joista viimeisin oli Nasun isä Kaikkitietävä. Helmiira menehtyi 29-vuotiaana vanhuuteen.

Nasun emänisä Mörköherra oli vaaleanrautias 152 cm korkea pienhevosori. Se sai alkunsa kasvattajansa Venla Ahokkaan halusta saada mukavasta harrastetammastaan hieman suurempi ja nuorempi versio. Ahokas oli toivonut varsasta tammaa, mutta yhtä lailla hän oli tyytyväinen tähän pieneen ja herttaiseen oriin, joka tuntui kasvavan ja kehittyvän huimaa vauhtia.

Venla Ahokkaan suunnitelmiin kuului Mörköherran ruunaus vuoden tai parin iässä. Orin luonne kuitenkin oli hyvin ystävällinen ja nöyrä, eikä se liioin haikaillut tammojen perään tai panikoinut vieraissakaan paikoissa, ja tästä syystä Ahokas alkoi empiä ruunausta. Kun ori vielä sai erinomaiset arvostelut varsanäyttelystä niin yksi- kuin kaksivuotiaanakin, päätti kasvattaja ainakin toistaiseksi pitää Mörköherran orina.

Tämä päätös ei ollut lainkaan huono, vaikka Ahokas joutuikin muuttuneen elämäntilanteensa vuoksi luopumaan Mörköherrasta sen ollessa juuri kääntynyt kolmivuotiaaksi. Mörköherra oli tällöin totutettu valjaisiin ja sillä oli ajettu kevyesti jonkin verran. Uusi omistaja Sofia Rehn koulutti orin ratsuksi ja syvensi sen ajotaitoja. Esteiden saloihin Mörköherra perehdytettiin lähinnä ratsukantakirjausta varten, mikä kannatti, sillä ori kantakirjattiin ratsusuunnalle peräti ensimmäisellä palkinnolla. Sofia Rehn kilpaili kouluratsastuksessa ja valjakkoajossa Mörköherralla paljon, ja jälkimmäisessä lajissa parivaljakko peräti voitti Suomen mestaruuden eräänä vuonna ja toisena päätyi hopealle.

Nasun emänemä Tiikeritär oli 140 cm korkea tamma, joka oli väriltään voikko. Se syntyi suomenhevosia jo pitkään kasvattaneeseen Niemisen perheeseen, joka hyvän luonteen ja käyttöä kestävän rakenteen lisäksi vaali erikoisia värejä kasvatustyössään. Voikko tamma oli taloon hyvin tervetullut, ja Tiikeritär vietti lyhyehkön elämänsä Niemisillä pihattoelämästä ja muiden hevosten seurasta nautiskellen. Tiikeritär koulutettiin ratsuksi ja ajolle, ja se toimi varsojen lomassa tunti- ja vaellusratsuna.

Tiikerittären rakenne oli jokseenkin vaatimaton, mutta sen harvinainen väritys herätti ihmisissä kiinnostusta, ja tottahan tamman omistajatkin tahtoivat väriä koettaa siirtää jälkipolville. Tiikeritär sai kaikkiaan viisi varsaa, joista kolme oli väriltään voikkoja. Tamma oli hyvin huolehtivainen varsojensa suhteen, ja vieraita ihmisiä se ei mielellään päästänyt lähelleen varsojen ollessa pieniä. Muutoin Tiikeritär suhtautui ihmisiin ystävällisesti, mikä teki siitä pidetyn hevosen tuntilaisten keskuudessa. Tiikeritär menehtyi 14-vuotiaana epäonniseen kaksosvarsojen synnytykseen.

Kilpailukalenteri

Kuvagalleria

Päiväkirja

13.12.2009, Inka

Lunta satoi, vihdoinkin, olihan melkein jo joulukuun puoliväli. Rallattelin itsekseni, samalla kun hyppelin ja tanssahtelin Rhosgobeliin vievällä tiellä. Rakastin talvea, varsinkin joulun aikaa. Talvella oli vain jotenkin niin kaunista ja virkistävän viileää, ilmakin tuntui raikkaammalta kuin kesäisin. Hevosetkin jotenkin virkistyivät, kun pääsivät talvella ulos. Itsekseni hymyillen aloin ajattelemaan Nasua, jonka hoitamisen aloittaisin tänään. Se oli käsittääkseni suomenpienhevostamma, ja asui Rhosgobelin tallilla, jonka valkoiset aitaukset näkyivätkin jo. Koitin tähyillä, jos näkisin vilauksenkin Nasusta. Olin etukäteen nähnyt siitä valokuvia, mutta en varmasti tunnistaisi sitä, joten joutuisin kysymään joltakin apua näin ensimmäisellä kerralla. Kiristin vauhtiani, jotta pääsisin mahdollisimman nopeasti tallille. Varpaanikin alkoivat jo olla hieman jäässä.

Astuessani sisään tallin suurista päätyovista, meinasin törmätä kiireisen näköiseen naiseen. Päättelin ulkonäon perusteella, että tämän täytyi olla Veera, tallin omistaja.
- Moi, oletko sä se Nasun uusi hoitaja? Mä oon Veera, tallin omistaja, hevosten ruokkija, ratsuttaja, rapsuttelija, karsinan siivoaja ja niin edespäin, Veera pulputti, samalla kun heitteli heinäsiivuja karsinoihin. Tallin toisessa päässä näin yhden tallityöntekijöistä tekevän samaa hommaa.
- Joo, mä se oon, hymyilin, ja katselin karsinarivistöjä. Kaikki karsinat olivat tyhjiä.
- Ovatko kaikki hepat ulkona? kysäisin, kun seurasin Veeran touhuamista.
- Joo, ne pitäis käydä hakemassa, mutta laitan eka heinät karsinoihin. Haluisitko auttaa? Yksi siivu jokaiselle, paitsi shettiksille. Mä voin antaa niille, tai toi Felipe tuolla, jota muuten kutsutaan Penaksi, ettei sun pää mene ihan sekaisin heti alusta eri ruokintamääristä, Veera hymyili. Virnistin itsekseni. Pääni menisi ennemminkin sekaisin Veeran pulputtamisesta, mutta sitä en kehdannut sanoa. Rakastin juuri tällaisia tallitoitä. Siirsin hiussuortuvan pois silmiltäni ja kävin hommiin.

Pian heinät oli annosteltu jokaiselle, ja lähdimme hakemaan hevosia ja poneja tarhoista. Nappasin Nasun ovesta riimun ja riimunnarun, ennenkuin astuin Penan ja Veeran kanssa hämärtyvään iltaan. Kävelimme tarhoille päin, ja yllättäen seuraamme oli liittynyt pieni tyttö.
- Moi, kuka sä oot, mä oon Vilja, tulin auttamaan ponien haussa, pieni tyttö selitti innoissaan, silmät innosta hehkuen. Esittelin itseni, ja kuuntelin Viljan yhä nopeampaa pulputusta kisoista, tallitöistä, ruokinnasta ja jopa kengityksestä. Täällä kaikki ovat todella puheliasta porukkaa, mietin, kun saavuimme tarhoille. Viljakin oli hiljentynyt vihdoin ja viimein, ja lähti kohti kauimpaa aitausta, missä näin hieman pienempiä poneja. Veera naurahti.
- Vilja on aina tuollainen papupata, hän selitti.
- Mitä jos minä tulisin sinun kanssasi tuonne aitaukselle, missä Nasu on, ja Pena menee auttamaan Viljaa? Järjestely sopi kaikille, ja kävelin Veeran kanssa hieman kauempana olevalle portille. Nasu on tuo hevonen tuolla, hän osoitti. Katsoin hänen sormensa suuntaan ja näin kauniin, söpön hevosen. Nasukin oli nähnyt minut, ja Veeran kutsuessa se ravasi kauniisti aidalle. Hihitin.
- Ihana, sanoin vahingossa ääneen. Veera naurahti.
- Niin on, hän vastasi, ja kutsui muitakin hevosia. Sillä aikaa pujotin riimun varovasti Nasun solakkaan päähän, ja kiinnitin riimunnarun.
- Joko mennään, kysyin, kun Veerakin oli valmis.
- Mennään vain, Veera vastasi pirteästi, ja lähti tallia kohti toinen suomenhevonen perässään. Suljin portin ja seurasin esimerkkiä.

Nasu seurasi minua kiltisti, mitä naru nyt välillä kiristyi, kun tamma säpsähti jotakin. Se rauhoittui kuitenkin nopeasti, kun silitin hieman lämmintä karvapeitettä ja puhelin hellästi. Meidän molempien hengitys höyrysi pimentyvässä illassa, ja jotenkin tunsin kuuluvani tälle tallille. Katsoin taakseni. Näin Penan ja Viljan pääsevän juuri poniensa kanssa tarhan portista ulos. Yllätäen Nasu nopeutti askeltaan.
- Taitaa olla kiire heinien luokse, nauroin, kun nälkäinen hevonen tanssahteli vieressäni.
- Mennään mennään, Nasu, ihan pian ollaan perillä.

Astuin tallin ovista sisään, ja johdatin Nasun karsinaansa. Tai pikemminkin toisin päin, tammalla kun oli selvästi nälkä. Se sentään malttoi odottaa, että saisin riimun pois päästä, kunnes kävi heiniensä kimppuun. Hymähdin. Nasu oli juuri sellainen kun olin kuvitellut, tomera ja pirteä hevonen. Jätin hevosen rauhaan, ripustin riimun karsinan ovessa olevaan koukkuun ja lähdin toimistolle kahvin tai teen toivossa.

Kymmenen minuutin päästä kahvinkeitin porisi lupaavasti. Veera oli antanut minulle luvan käyttää kahvinkeitintä ja jopa käski keittää hänelle ja Penallekkin. He itse hävisivät hyvin nopeasti hakemaan muita hevosia ja poneja sisälle. Katselin ympärilleni. Toimisto oli hyvin kodikas ja siisti, lukuunottamatta työpöydän paperipinoja, mutta niitähän kertyy jokaiselle. Seiniä kiersivät ruusukkeet ja hevosten valokuvat, ja oli siellä upottava, ihana sohvakin, jolla paraaikaa istuin. Kirjahyllyssä näytti olevan erikielisten hevoskirjojen lisäksi jokaisen tallin hevosen rokotus- ja rekisteritodistus, sukutauluja ja muita papereita. Ovessa roikkui seinäkalenteri, jossa luki kilpailut ja muut tallin toimintaan tai hevosiin liittyvät asiat, kuten kengitys, raspaus ynnä muut asiat. Tallikäytävälta alkoi kuulua kavioiden kopinaa. Nousin ylös, ja kurkkasin tallin puolelle. Karsinat olivat nyt täynnä hevosia ja poneja, viimeisetkin oltiin saatu sisälle. Nasu oli hotkinut jo mahansa täyteen heiniä, ja tarkkailikin nyt tallikäytävän toimia kiinnostuneena. Kävelin sen luokse, ja rapsuttelin sitä hellästi. Nasu näytti nauttivan erityisesti otsasta rapsuttelua, ja painoin sen mieleeni.
- Inka, kahvi on valmista! Veera huudahti minulle toimiston ovelta.
- Okei, vastasin iloissani siitä, että saisin jotain millä lämmittää kohmeiset ruumiinosani. Taputin Nasua vielä kaulalle ja siirryin toimistoon.

Lämmin kahvikuppi poltti sormiani. Istuin sohvalla Viljan ja Penan kanssa, Veera loikoili työpöydän takana olevalla tuolilla. Kaikki muut hörppivät kuumaa kahvia, mutta Vilja oli saanut kaakaota. Seinäkello näytti viittätoista yli kuutta, ja keskustelimme, miten päivä etenisi.
- Ajattelin liikuttaa Myytä, sillähän ei ole vielä hoitajaa, ja koulutuskin on kesken, Veera kertoi.
- Voitaisiin treenata hieman koulua, vaikka avoja tai sulkuja tai pohkeenväistöä, nainen suunnitteli. - Mä voin tulla mukaan Dumlen kanssa, Vilja keksi.
- Inkakin voisi kokeilla Nasua, jos haluat, Veera kysyi.
- Tottakai voin, mutta en ottanut kypärää vielä mukaan, selvensin. Ratsastushousuthan minulla oli jo jalassa, käytin niitä aina tallilla.
- Ei se mitään, voit käyttää tallin lainakypäriä, Pena liittyi keskusteluun.
- No se on sillä selvä, Veera innostui.
- Juodaan nämä kahvit, että hevoset ehtivät varmasti syödä, ja laitetaan ne sitten kuntoon. Tavataan maneesilla suunnilleen viisitoista vaille seitsemän, ok? Aika sopi kaikille, ja juotuamme juomamme siirryimme satulahuoneeseen hakemaan varusteita. Nasun musta yleissatula ja nahkasuitet olivat hyvässä kunnossa ja ne kiilsivätkin kauniisti. Otin myös harjapakin ja syli täynnä tavaraa selvisin vihdoin Nasun karsinan eteen. Laskin satulan telineelle ja suitset sen yläpuolella olevaan koukkuun. Avasin harjapakin, ja otin suoraan kovan harjan käyttööni, aikaahan ei ollut huomattavasti. Nasu käyttäytyi harjattaessa hyvin, en edes sitonut sitä kiinni. Onneksi tamma ei ollut hirveän likainen, löysin vain muutaman turvepurusen punaruskeasta karvasta. Pian siirryin pehmeään harjaan, jolla harjasin myös jalat. Pään harjauksessa Nasu koitti vetää turpansa kattoon, mutta kun odotin kärsivällisesti, pää laskeutui hyvin nopeasti. Kiitin hevosta taputuksella ja hellillä sanoilla, ja sutaisin pään nopeasti. Kavioidenkin kanssa oli hieman ongelmia, Nasu kun ei millään olisi halunnut nostaa niitä suosiolla. Mutta lisääntyvä paine ja tiukempi äänensävy sai nekin nousemaan ihan hyvin. Kello näytti kahtakymmentäviittä vaille, kun aloin laittamaan varusteita. Suitset tamma oikein haukkasi suuhun. Nauroin, ja rapsutin sitä hetken juuri otsasta. Sitten kiinnitin remmit sopivan kireälle. Kun hain satulaa, Nasu mulkaisi minua oudosti. Hymyilin. Kun olin nostamassa sitä sen selkään, tamma väisti selvästi harkitulla väistöliikkeellä. Astuin lähemmäs, mutta hevonen väisti taas.
- Nyt, komensin tiukasti, ja sain kuin sainkin satulan oikeinpäin selkään. Kehuin Nasua paljon, ja kiristin satulavyön ensimmäisiin reikiin. Pena toi minulle kypärän.
- Kiitos, sanoin, ja laitoin sen päähäni. Vilja oli myös valmis.
- Menkää vaan, kuului Myyn karsinasta.
- Tulen perässä, tämä pirulainen pullistaa aika paljon, Veera ähisi. Nauroimme Viljan kanssa.
- Ainiin, et tiedä missä maneesi on, Vilja hoksasi.
- Seuraa minua, hän neuvoi, ja lähti kävelemään tallikäytävää pitkin Dumle perässään.

Maneesi oli pimeän ja kylmän näköinen, kun saavuimme sinne asti. Hytisin, vaikka minulla oli toppatakkini päällä. Toivottavasti ratsastaessa tulee lämmin, mietin, kun Vilja sytytti maneesiin valot ja astui sisään. Seurasin Nasun kanssa perässä. Maneesi oli iso ja tilava, valaistuskin oli todella hyvä.
- Hienohan tämä on, Vilja sanoi, kun huomasi kunnioittavan katseeni.
- Ainoa miinus on se, ettei täällä ole lämmitystä, mutta kun pääsee selkään, tulee jo muuteenkin kuuma, joten lämmitys vain haittaisi, tyttö selitti kiristäessään Dumlen satulavyötä. Otin hänestä mallia, ja kiristin Nasun vyötä reiällä. Laskin jalustimet, heitin ohjat kaulalle ja nousin varovasti selkään. Nasu hieman tepasteli tämän aikana, mutta pysyi kuitenkin paikallaan. Taputin hevosta kaulalle, ja aloin säätämään jalustimia. Jouduin lyhentämään niitä parilla reiällä, Nasulla oli varmaan mennyt joku aikuisratsastaja ennen minua. Kiristin vielä vyötä hieman ja otin ohjat tuntumalle.
- Menen kävelemään uralle, ilmoitin Viljalle, ja painoin pohkeillani Nasun herkkiä kylkiä. Tamma totteli heti, ja pystyin antamaan sille hieman pidempiä ohjiakin. Silmäkulmastani näin, kuinka Veera astui maneesiin Myy kannoillaan. Kun kaikki olivat valmiita, otin ohjat tuntumalle ja siirsin Nasun kevyeen raviin. Tarkistin kevennykseni automaattisesti. Pian ohitinkin Veeran jaa Myyn, ratsukko kun vasta lämmitteli käynnissä. Aloin tekemään voltteja kumpiinkin suuntiin, ja huomasin, että Nasu oli hieman jäykempi oikealle. Aloin treenaamaan voltteja siihen suuntaan enemmän, ja pian oikea kylki oli yhtä vetreä kuin vasen puolikin. Tähän vaiheeseen mennessä Veerakin oli jo lämmitellyt, ja koitti saada Myyn menemään pohkeenväistöjä ensin käynnissä, sitten ravissa. Dumle laukkasi jo, iloinen Vilja selässään. Käänsin Nasun pääty-ympyrälle ja nostin laukan. Laukka oli ihanan pehmeää ja jotenkin todella, todella keinuvaa. Nautin täysin siemauksin siitä hetkestä. Yhtäkkiä meinasin pudota, kun Nasu teki jonkun ihme sivuloikan. Silittelin tamman kaulaa hellästi, ja katsoin Veeraa kummissani.
- Unohdin kertoa, hän virnisteli satulastaan.
- Nasu on hieman säikky, nytkin se varmaan pelästyi tuota kulmaa. Ota se käyntiin ja mene näyttämään, ettei siinä ole mitään pelottavaa, tallinomistaja neuvoi minua. Tottelin neuvoja, ja loppuratsastus menikin ihan hyvin.

Olin noin kymmentä vaille kahdeksan takaisin tallilla. Riisuin hikiseltä Nasulta satulan ja suitset, ja vein ne satulahuoneeseen. Missäköhän täällä on hana tai jokin, missä voi pestä kuolaimet, mietin. Samalla pelastava enkeli ilmestyi Penan muodossa.
- Tuolla pesupaikalla on hana, hän neuvoi hymyillen.
- Kiitos, pelastit iltani, virnistin takaisin ja pesin kuolaimet. Ristitin vielä suitset, ja olin valmis. Palautin kypärän toimistoon. Haukottelin. Kello oli jo viittä yli kahdeksan, äiti tulisi hakemaan minua viisitoista yli, muistin. Kävin kuivaamassa Nasun vielä hikiviilalla ja pyyhkeenpalasella. Sitä olisi turha harjata noin märkänä, siitä ei olisi mitään hyötyä. Rapsuttelin ja halasin Nasua vielä ennen kuin näin automme valot pihalla. Moikkasin Penan ja Viljan, jotka olivat tallissa, kun lähdin.
- Tulen huomenna taas, hymyilin, ja kävelin pihan poikki autoon, joka veisi minut kotiin. Huomenna taas, ajattelin, ennenkuin nukahdin.